Suomi ja globalisaatio
1.0 Kansantalous vai kansainvälinen talous
Julkinen taloudellinen keskustelu rönsyilee globalisaation, Kiina-ilmiön, verokilpailun ja hyvinvointiyhteiskunnan perusteiden ympärillä. Keskustelua haittaa selvästi kokonaisnäkemyksen puute. Keskustelijat ovat puhuneet niistä asioista, jotka parhaiten hallitsevat. Suomen globaalissa talousavaruudessa ei kuitenkaan voi puhua yksittäisistä ilmiöistä ja asioista. Avoimessa markkinataloudessa kaikkien kansantalouden toimijoiden päätökset vaikuttavat kaikkien muiden toimintaedellytyksiin. On siis kyseenalaistettava käyttämämme vanhat teoriat ja niiden toimivuus uudessa toiminta-avaruudessa.
Hyvin laajasti on hyväksytty, että yritykset tuottavat pääosan siitä jakovarasta, jolla hyvinvointia ylläpidetään (Kanniainen, V. (toim.). 1998. Yritykset kansantalouden perustana. Helsinki ). On siis loogista, että yritysten kilpailukykyä eli edellytyksiä tuottaa jakovaraa rasitetaan mahdollisimman vähän. Loogisesti tästä seuraa, että kaikkia yrityksien kustannustaakkaa lisääviä päätöksiä on harkittava tarkoin. Yritysten kustannusten lisäykset heikentävät niiden globaalia kilpailukykyä. Kiina-ilmiöstä puhumisella perustellaan, että mitään ei voida tehdä. Samoin vakuuteltiin ja perusteltiin devalvaatioita. Se on jotain kasvotonta, jota ei voi vastustaa. Se vain tulee ja jyrää kaiken. Tämä on asioiden popularisointia, jolla yritetään välttää keskustelua todellisista taustatekijöistä. Globaalitalous on ilmiönä yläkäsite ja Kiina-ilmiö ovat osa- tai alakäsite.
Poliittiset päättäjät ovat perustaneet päätöksensä hyvinvointivaltion käsitteeseen, jonka perusteet juontavat juurensa Keynesin teorioihin. Teoriat perustuivat jatkuvan kasvuun ja valtion interventioihin markkinoilla. Silloin kasvu näytti loputtomalta, väestö oli nuorta ja lisääntyvää. Kansantaloudet olivat varsin suljettuja ja valtion toimenpiteillä suojattiin omaa taloutta. Nyt talous on globaalia ja teollisuusmaiden kasvu hidasta. Väestö ei juuri lisäänny, mutta vanhemman väestön määrä sen sijaan kyllä. Globalisaatio edellyttää uudenlaista päätöksentekoa ja talouspolitiikkaa.
2.0 Uusi todellisuus
Lappeenrannassa viime vuosikymmenen lopussa annettu kansantalouden opetus perustui vanhaan hyvinvointimalliin ja Keynesin teorioihin. Globalisaatiosta ei juurikaan keskusteltu. Tuntemattomia ovat Suomessa myös globaalitalouteen syvältä pohjaavat bionomiset talousteoriat (Kelly, K. 2002. Out of Control: The New Biology of Machines, Social Systems, and the Economic World, London,). Vanhaa kansantalousajattelua tulisi nyt tarkastella osana taloushistoriaa. Asenneilmastoa on nopeasti muutettava. Vanhat hyvinvointiyhteiskunnan rahoitukselliset perusteet ovat oleellisesti muuttuneet. Päättäjät eivät voi vähätellä vaikutuksia piiloutumalla erilaisten kansainvälisten vertailevien tutkimusten taakse todellisuutta pakoon. On hyväksyttävä perusteeksi se tosiasia, että Suomikin on siirtymätalous samoin kuin koko EU.
Siirtymätalouksien teoreettinen ero jälkiteollisiin maihin on pieni. Ne lähtevät tyhjästä kohti saavutettavissa olevaa hyvinvointia. Suomi puolestaan yrittää sopeuttaa hyvinvointinsa markkinatalouteen. Teoreettinen ero ja yhtäläisyys on hyvinvoinnin rahoituspohja. Suomi on hyvinvointiyhteiskunta, jonka rahoituspohja kapenee globalisaation vaikutuksesta. Siirtymätalouksilla ei ole rahoitusta, mutta ei vielä kulujakaan. Suomessa Globalisaatio mittaa nyt jaetun hyvinvoinnin kustannusten perusteiden kestävyyden.
Todellinen kansallinen kilpailukyky on yritysten ja yhteiskunnan transaktioiden kumulatiivinen tulos (Porter, M. E. 1985. Competitive advantage: Creating and Sustaining Superior Performance, New York). Silloin, kun tulonsiirrot ovat suuria, tuloja siirretään uudelleen jaettavaksi sekä yksityisiltä että yhteisöiltä valtiolle. Teollisuudessa on jo pitkään seurattu sitä, kuinka suuresta osasta kustannuksiaan yritys voi itse päättää. Tätä suhdetta kutsutaan yritysten itsemääräämissuhteeksi. Tämä vaihtelee suuresti aloittain ja maittain. Näiden kustannusten syntyyn vaikuttavista tekijöistä suuri osa muodostuu veroista, veroluonteisista maksuista sekä erilaisista pakollisista lakisääteisistä velvoitteista. Suomessa työvoimakulut kuuluvat myös säädeltyihin kuluihin. Yksittäinen yritys ei voi niihin vaikuttaa. Suomalainen saha voi päättää vain noin 10 % omia kustannuksiaan. Baltiassa osuus on noin 35 % ja Venäjällä noin 60 %. Metalliteollisuus Suomessa voi päättää keskimäärin noin 20 % omia kustannuksiaan.
Elintaso ja tulonsiirrot kasvavat myös siirtymätalouksissa. Lisääntyessään ne pienentävät yhteiskuntien välistä kustannuskuilua. Etenkin EU:ssa tulonsiirtojen muutoksia hidastavia tekijöitä on kuitenkin paljon. EU:n vanhojen valtioiden hyvistä sosiaalisista ja muista eduista (tulonsiirrot) johtuva heikko kilpailukyky antaa uusille jäsenmaille vertailukohdan. Osittain ilmeisesti tästä syystä useat maat, kuten esim. Viro, ovatkin ottaneet talousmallinsa Yhdysvalloista. Hyvinvoinnin mahdollistaviin veroihin suhtaudutaan uusissa jäsenmaissa hyvin kielteisesti. Niissä on kasvanut parikin sukupolvea, jotka eivät ole koskaan maksaneet veroa. Virossa 26 % tulovero ymmärretään muissa maissa veroksi. Virossa työntekijät kuitenkin palkataan nettopalkkamenetelmällä. Palkansaajalla ei siis ole veroa. Se mitä työnantaja maksaa, ei jaksa kiinnostaa palkansaajaa. Jos vero nousee tai laskee, palkka pysyy aina samana. Palkansaajat eivät tee veroilmoituksia. Ero suomalaiseen kulttuuriin on siis valtava.
3.0 Globaalitalouden uudet kehykset.
Niin EU:n kuin Suomenkin kilpailukykyisyyden parantamiseksi on kehitettävä uusia teorioita ja kansantalouden mittareita (Hodgson, G. M. 1993. Economics and evolution: Bringing Life Back into Economics, Polity Press Cambridge). Näitä teorioita ei Suomessa tunneta, koska ne eivät ole olleet yleistä paradigmaa tukevia. Kansantalousteoriat ovat säännöllisesti muuttuneet suurissa murroksissa Adam Smithin ja Wienin koulukunnan (Yergin, D., Stanislaw, J. 1999. The Commanding Heights, New York) ajoilta alkaen. Tämä on toisaalta ymmärrettävää. Euroopan kehitys on ollut kansainvaelluksista alkaen, sotien ja talouskriisien kautta vahvoihin kansallisvaltioihin pyrkivä. Nyt pyritään vahvoista kansallisvaltioista globaaliin suuntaan EU:n yhteisin voimin (Lissabonin strategia 2000). Kriisien aiheuttamat muutokset olivat nopeita. Neuvostoliiton nopea hajoaminen aloitti ja suunnan muutos Kiinassa (Gorbachev, M. 1988. Perestroika – new thinking of our country and the World, London) aloittivat nopeiden muutosten aikakauden maailman taloudessa.
Muutokset tapahtuvat siis suurissa murrosvaiheissa räjähdyksen omaisesti. Suomessakin on tapahtunut tällainen äkkirysäys. Teollisuuden sopeutuminen globaalitalouteen tapahtui 1990-luvun ensimmäisen puoliskon aikana (Kiander J. 2001. Laman opetukset, Vatt 27:5). Se vei mukanaan noin 35 000 yritystä ja yli 500 000 työpaikkaa. Tätä voi kutsua rysäykseksi. Pankkien romahdus ja fuusiot olivat osa tätä globaalitalouteen sopeuttavaa prosessia. Näitä edelsi kuitenkin varoitussignaali. Se oli valuuttakaupan vapauttaminen. Julkisella sektorilla ei sopeutumista tapahtunut. Kuntien henkilöstö määrä on edelleen lisääntynyt. Valtiolla vähentyneet työpaikat on korvattu määrä- ja osa-aikaisilla työntekijöillä, jotka eivät näy tilastoissa. Myös julkisen sektorin on sopeutettava toimintansa.
3.1 Sopeutuminen vai tuhoutuminen
Avoin sektori on sopeuttanut itsensä niin pitkälle, kuin se omin voimin sen pystyy tekemään. Päinvastoin kuin vanhan kansantalouden mallien mukaan globaalitalouden toiminta perustuu joustoihin. Kapitalistisessa markkinataloudessa joustoja etsitään palkoista, organisaatioista, toiminnoista ja erilaisista arvoketjuista. Näihin yritys voi itse omilla toimillaan vaikuttaa. Suomessa joustoina ovat toimineet irtisanomiset, lomautukset ja osa-aikatyö. Näitä käytetään, koska sopimuksilla palkkajoustot on tehty mahdottomiksi. Kapitalismi etsi aina joustonsa. Mikäli yrityksen kilpailukyky vaarantuu tai kokonaan katoaa, on siirryttävä muualle. Siirtyminen tapahtuu elinkelpoiseen ympäristöön. Tätä teoriaa kutsutaan bionomiaksi (Rothschild, M. 1990. Bionomics: Economy as Ecosystem, New York) eli markkinatalouden evoluutioksi. Evoluutio ei siis ole pelkästään luonnossa tapahtuvaa, vaan sitä tapahtuu myös globaalissa markkinataloudessa.
Uudet innovaatiot, kuten esimerkiksi kännykät, luovat uusia markkinoita ja kokonaan uudenlaista kysyntää. Samassa prosessissa syntyy uutta osaamista ja teknologiaa (Piore, M. J., and C. F. Sabel. 1984. The Second Industrial Divide. New York). Teknologian alueellinen siirtyminen ja siirtäminen on nykyisin kuitenkin hyvin nopeaa. Niin luonnon mutaatiot kuin talouden mutaatiotkin pyrkivät jatkuvasti etsimään olosuhteita, joissa niiden elinmahdollisuudet, säilymisen ja lisääntymisen edellytykset ovat optimaaliset. Tässä mielessä molemmat toimivat täysin Darwinin evoluutioteorian mukaisesti. Luontoon verrattuna bionomia on kehittyneempää. Se sallii erilaiset taloudelliset liittoumat ja nopean siirtymisen mantereelta toiselle.
Pienen kansallisvaltion on oltava päätöksissään nopeampi, parempi ja tehokkaampi.
Nykyisen tulonjakomallin tavoitteena ei ole ollut tehokkuus. Nykytekniikoilla byrokratian tehostaminen on mahdollista. Ylimielisyyteen ei siis ole varaa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Nopeat ja vahvat syövät hitaat ja heikommat. Niille suodaan elinmahdollisuudet vain, jos ne hyödyttävät riittävästi isompia toimijoita. Talouden tukijoiden ja tutkimuksen tulisi olla samassa asemassa kuin teknisten innovaatioiden. Tutkimuksen on annettava riittäviä signaaleja globaaleista muutoksista ja niiden vaikutuksista hyvinvointiyhteiskuntaan.
3.2 Sosiaalinen demokratia ja postmoderni yhteiskunta.
Hyvinvointiyhteiskunnan taustalla toimii sosiaalinen demokratia. Kansa saa valita edustajansa kuitenkin vain joka neljäs vuosi. Vaalikauden aikana kansalaisilla ei juurikaan ole demokraattista valtaa. Vallan käyttämiseksi eli pääomien uudelleen jakamiseksi on muodostettu 700 000 virkamiehen armeija. Suhteessa väkilukuun se lienee maailman suurin (1:6) – mukaan lukien entinen Neuvostoliitto (1:15). Kunnissa oli työntekijöitä 1970, jolloin mittavat sosiaaliset uudistukset alkoivat, 193.000 ja nyt n. 500.000 henkeä. Valtiolla oli työntekijöitä 1964 n. 60.000 ja nyt määräaikaiset mukaan lukien n. 200.000.
Tällaisen hyvin harvoin ja syklisesti toteutuvan demokratian ongelma on se, että globaalitalouden muutokset ovat sen päätöksenteolle liian nopeita. Suomessa taloudellinen toimeliaisuus toimii demokraattisen päätösvallan alaisuudessa kustannusrakenteensa osalta. Mikäli sopeutuminen nopeisiin muutoksiin globaaleilla markkinoilla ei ole riittävän nopeaa, hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusperusta kärsii yritysten heikkenevänä kannattavuutena. Globaalitaloudessa demokratian on toimittava tehokkaammin. Kansalla pitää olla oikeus ilmaista mielipiteensä nopeammin – ehkä elektronisesti. Mikä on sellainen itseään tietoyhteiskunnaksi väittävä kansa, jonka demokratiaa hoidetaan lyijykynällä rasti ruutuun menetelmällä?
Darwinistisessa evoluutiossa kehittyminen perustuu pakkoon ja taisteluun olemassaolon edellytyksistä. Postmodernin hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen puolestaan ei siis ole välttämättä perustunut todellisiin tarpeisiin, vaan protektionismiin ja illuusioon vastikkeettomasta hyödystä. Se on perustunut äänestäjille annetuista lupauksista verojen palautumisesta hyvinvointipalveluina. Muodostuneen järjestelmän panostuotossuhde on hyvin heikko. Tämä suhde alkaa parantua vasta silloin, kun järjestelmän kustannukset pienenevät. Tämä voi tapahtua automatisoimalla ja uudelleen organisoimalla kuten avoimella sektorilla. Se voi tapahtua myös yksilöiden ja yhteisöjen itsemääräämisvaltaa ja vastuuta lisäämällä. Silloin vähenee holhous. Halutaanko sitä vähentää? Halutaanko luopua poliittisen järjestelmän byrokraattisista tukijärjestelmistä?
Hyvinvointi on perustunut verojen ja maksujen keräämiseen ja niiden uudelleen jakamiseen yhteisin ehdoin (vrt. Distributismi). Kerättyjen varojen käytön kokonaisuus ei ole kuitenkaan kenenkään hallittavissa. Yhä suurempi osa häviää byrokratian ylläpitoon. Siksi tarvitaan yhä enemmän tuloja. Jos yrityksillä ei ole tuloja, ei synny siirrettävää jakovaraa (Kanniainen, V. (toim.). 1998. Yritykset kansantalouden perustana). Jos kansalaisilla ei ole tämän tuloksena työtä, ei synny verotuloja. Jos näin käy, on turvauduttava lainarahaan. Tulonsiirtojen tarkoituksena on ollut tulonjaon tasaaminen, ei siis kilpailukykyisesti tehokkaan yhteiskunnan tavoittelu. Jotta yritysten kilpailukyky säilyisi ja takaisi hyvinvointiyhteiskunnan rahoituksen, on sekä demokratiaa että byrokratiaa kehitettävä tehokkaammaksi. Yksityisen sektorin tehottomuus purkautui 1990-luvulla massatyöttömyyteen. Tämä synnytti kassakriisin, josta selvittiin valtion suurella velanotolla (Kiander, J. 2001).
3.3 Verojen vastaavuus
Byrokratian kalleuden vuoksi ihmisiltä kerätyt maksut ja verot eivät vastaa enää niiden katteeksi laeilla säädettyjä palveluja lakien hengen mukaisesti. Byrokratia vaatii yhä suuremman osan tulonsiirroista. Se pakottaa palvelutuotannon määrän ja laadun joustamaan. Näin yhä kasvavilla tulonsiirroilla saadaan aikaan yhä vähemmän ja laadultaan yhä heikompia palvelusuoritteita. Myöntääkö demokratia siis byrokratian edessä joutuneensa umpikujaan. Syntyykö sellainen perustuslaiton tilanne, jossa hyvinvointiin säädetyt varat kuluvat hallintobyrokratiaan eivätkä itse palvelusuoritteisiin? Jos näin käy, niin mitkä ovat kansalaisten oikeudet turvata maksamansa palvelut?
Poliittisella tarkoituksenmukaisuudella rakennetun hyvinvointijärjestelmän modernisointi on ongelma. Suljetussa taloudessa ei ole ollut vapaata kilpailua ja vaihtoehtoja. Valtio monopolisoi hyvinvointipalvelut. Yksilöt ja yritykset on lainsäädännöllä velvoitettu maksamaan eläkemaksuja ja sairausvakuutusmaksuja ilman vaihtoehtoja. Näiden rahastojen varoista ei maksaja itse pääse määräämään. Nämä monopolit on avattava kilpailulle, kuten EU vaatii. Yrityksille olisi annettava vapaus ottaa tapaturma-, palo yms. vakuutuksensa mistä tahansa. Nimenomaan vakuutuksissa toteutuu suuruuden ekonomia parhaimmillaan. Mitä suurempi on asiakaskanta, sitä turvatummat ovat maksut. Kustannustehokkuus kasvaa ja hinnat laskevat kilpailun myötä. Työnantajan TEL-maksu oli vuonna 1965 3,5 % ja nyt yli 20 %.
Sosiaaliturvainfrastruktuurin nopea purkaminen aiheuttaa pahoja komplikaatioita. Tämä on Baltian maissa ja Venäjällä nähty. Tällaisessa prosessissa pitää varautua pitkiin ylimenoaikoihin. Onko tähän enää aikaa ja onko se mahdollista ilman suurta velanottoa? Asiaa ei ole millään tavoin tutkittu. Ei ole myöskään tutkittu niitä seurauksia, joita sosiaaliturvajärjestelmän romahtamisesta seuraa. Voimme vain seurata Venäjän ja muiden siirtymätalouksien kokemuksia. Eläkkeiden leikkaukset johtavat sosiaaliapujen tarpeen kasvuun. Sairaanhoitopalvelujen heikentynyt saatavuus johtaa ihmisten hakeutumiseen ulkomaille hoitoon. EU:n säädösten mukaan Suomi joutuu maksamaan kustannukset samoin perustein kuin kotimaassa. Voivatko nykyinen ja seuraavat sukupolvet maksaa vanhoja velvoitteita samanaikaisesti, kun mahdollisesti ottavat itselleen täydentäviä kalliita yksityisiä eläkkeitä ja vakuutuksia? Avoimia kysymyksiä on paljon.
Hyvinvointiyhteiskuntaa mainostetaan myös kilpailuvalttina. On kuitenkin kysyttävä, mikä on panos-tuotossuhde ja kuinka tämä kilpailuvaltti voidaan säilyttää? Koulutetut voivat helposti siirtyä muualle, jolloin koulutuspanostukset realisoituvat muualla kuin Suomessa. Tietotaito siirtyy nopeasti muualle. Näin on jo monilta osin tapahtunut. Hyvinvoinnin perusteet saattavatkin olla savijaloilla. Ne eivät perustu millään tasolla markkinatalouden lainalaisuuksiin. Mikä on siis hyvinvointiyhteiskunta markkinataloudessa. Tätä kysytään jopa Stakesissa! Mikä on hyvinvointia ja mikä holhousta? Hyvinvoinnin kustannukset on sovitettava kokonaistalouden resursseihin. Onko huomattu, että kaikkien sopimusten noudattaminen voi romahduttaa valtiontalouden rahoituspohjan?
Onko demokratia itse asiassa kehittynytkin feodalismiksi, joka pyrkii säilyttämään alueelliset valtaoikeudet EU:ssakin koskemattomina. Yleisesti keskustellaan saavutettujen etujen säilyttämisestä. Näin tehtiin feodaalijärjestelmässäkin ja sekin kaatui. Suomi on nyt osa EU:n aluetta ja samalla osa globaalitaloutta - eräs sen toimijoista. Globaalitaloudessa kansalaisten on hankittava hyvinvointi erilaisilla suoritteilla yleensä työllä. Ilmaista hyvinvointia ei enää ole.
4.0 Kolonialismi markkinataloudessa
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen valtiokolonialismia ei ole ollut pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Kolonialismi ei kuitenkaan ole maailmasta hävinnyt. Se on sopeutunut. Kun valtiot eivät voi hyväksyttävästi olla kolonialisteja, niin niitä ovat nyt suuret monikansalliset yritykset. Ne etsiytyvät ympäristöihin, joissa on parhaat toimintamahdollisuudet. Tekevät hyvää tulosta niin kauan kuin se on mahdollista. Sen jälkeen muuttavat muualle. Lokakuun alusta voimaantuleva Eurooppayritys helpottaa tätä kehitystä. Se voi muuttaa kotipaikkansa koska tahansa, minne tahansa ETA-alueella. Suomeen siirryttiin 1800-luvulla puun perässä (Enso, 1998. Sijoittajan Visio 2.) ja viimeksi erikoisosaamisen vuoksi. Nyt kumpikaan ei enää ole suhteellinen etu. Seuraavaksi seurataan edullisia työkustannuksia ja raaka-aineita. Näin on ollut aina ja näin tulee olemaan siihen saakka, kunnes kustannustaso globaalisti tasoittuu. Sen jälkeen ratkaisevat logistiset kustannukset. Suomella ei näiltä osin ole kilpailuvalttia.
Monikansallisilla yrityksillä ei ole kotimaata. Ne liikkuvat globaalisti optimaalisen tuoton perässä kuin saalistajat luonnossa. Ne myös maksavat veronsa, minne itse haluavat tai ovat maksamatta. Nokia toi monia kansainvälisiä yrityksiä Suomeen. Samoin se loi paljon alan kotimaista teollisuutta. Se, mikä oli Suomessa erikoisosaamista 20 vuotta sitten, ei sitä enää ole. Suomen kustannustaso on kuluttanut osaamisedun loppuun. Kansainväliset yritykset siirtyvät niihin kolonneihin, joihin osaaminen on helposti siirrettävissä. Se on niiden selviytymisen ehto. Tämä yksinkertainen teoria on Kiina-ilmiön taustalla. Se on bionomiaa eli talouden evoluutiota puhtaimmillaan.
Voiko Suomi palauttaa asemansa? Suomi ei voi millään kilpailla Kiinan tai muiden edullisempien työvoimakustannusten maiden kanssa. Tämä on yhä useammin toistettu lause. Yhtä usein sanotaan, että meidän on kehitettävä joitain korkeamman teknologian tuotteita - mutta mitä? Siihen ei kukaan osaa vastata. Suomen kohdalle ei ole historiassa osunut kovin monia suuria teknisiä innovaatioita viimeisten viidensadan vuoden aikana. Terva, sahateollisuus ja paperiteollisuuden synty ovat olleet hyvin raaka-ainevaltaisia kehityskaaria. Ainoaksi jää siis Nokia. Kuinka monta Nokian kaltaista ilmiötä näin pieneen maahan voi syntyä? Teknisen innovaation keksimisestä sen kaupalliseen hyödyntämiseen kuluu varsin pitkä aika (Hamel, G. and C. K. Pralahad 1994, Competing for the Future, Cambridge). Tästä kehityskaaren pituuden takia tällainen suuri tekninen innovaatio pitäisi olla jo keksitty, jotta se voisi auttaa 2010 paikkeilla, jolloin suurten ikäluokkien eläkkeet tulevat maksuun.
Bioteknologiaan on satsattu vuosia runsaasti yhteiskunnan varoja. Mitä on tähän mennessä saavutettu? Tällaisten innovaatioiden tuotteistaminen on jopa pienelle valtiolle kallis ja aikaa vievä prosessi. Yritykset varautuvat riskeihin tutkimuksilla. Tutkittiinko Suomessa asiaa ennen massiivisia investointeja? Yhteiskunnan päätösprosessit ovat erilaisia – demokraattisia. Suomalaisen demokratian erityispiirre on se, että kukaan ei ole vastuussa päätöksistä. Virkamiehet luottavat mututekniikkaan. Tietoyhteiskunnan on ryhdyttävä tutkimaan, mihin panostetaan, mitä koulutusta annetaan ja mitkä yhteiskunnan palvelut ovat mahdollisia kymmenen vuoden kuluttua.
5.0 Edunvalvonta markkinataloudessa
Edunvalvonta on eräs eurooppalaisten yhteiskuntien peruspilareista. Tehokkaimmin edunvalvonta
on toteutunut työnantajien, valtion ja työntekijöiden välillä toimivalla konsensuksella. Tämän yhteistyön ainoa tavoite on ollut jakaa sellaista tuloa, jota ei ole vielä syntynytkään. Verot siis maksetaan postuumisti, mutta hyvinvoinnista etukäteen. Globaalitaloudessa tämä malli ei toimi. Ay-liikkeen liiketoiminta-ajatus, mikäli sellaista on, joutuu kriittisen tarkastelun kohteeksi. Suomella ei ole itsenäistä oikeutta devalvoida. Konsensuksella tehtyjä huonoja taloudellisia päätöksiä ei voida devalvaatioilla lakaista maton alle. Devalvaatio oli käytännössä kuin Kiina-ilmiö, se ei ollut kenenkään syytä. Devalvaatioista hyötyi ainoastaan valtio, koska se kiristi veroprogressiota ja valtion tuloja. Tehdyt huonot päätökset oikaisee globalisaatio.
Suurin osa jakovaraa luovista yrityksistä on kuitenkin ollut tämän konsensuksen ulkopuolella. Vain noin 7 % yrityksistä on edustettuna konsensukselle katetuissa pöydissä. Totuus lieneekin se, että mikro- ja pienillä yrityksillä ja suurella osalla keskisuuria yrityksiä ei ole edunvalvojaa, koska Suomen Yrittäjiä ei ole hyväksytty näihin neuvottelupöytiin. Muissa EU-maissa asiat ovat toisin. Isossa Britanniassa on pk-yrityksillä jopa oma Kauppa- ja teollisuusministeriössä toimiva osasto puolustamassa pk-yritysten oikeuksia. Yrittäjyydellä ei ole Suomessa perinteitä vain suurteollisuudella on.
Globaalitaloudessa myös edunvalvonta muuttuu. Ensinnäkin pitää kysyä kenen etuja valvotaan. Tähän asti ei ole valvottu yhteistä etua. On valvottu yksittäisiä etuja. Yhteisten etujen valvomisesta puhutaan vain yhden olympiadin välein. Markkinataloudessa valtiot kilpailevat keskenään ja yritykset valtion suomilla ehdoilla. Yritykset ovat kuitenkin lähimpänä sitä osaa ravintoketjua, jossa jaettava syntyy. Luonnossa tämä vastaa parasiitin ja sen isännän suhdetta. Isäntä kuolee, jos parasiitti on liian ahne. Sama suhde vallitsee valtion ja yritysten välillä.
Markkinataloudessa työntekijöiden ylisuuret vaatimukset johtavat yrityksen voimien ehtymiseen. Silloin ne alkavat sopeuttaa toimintojaan. Suomessa tämä tapahtuu lomautuksina, irtisanomisina ja osa-aikaistamisina. Tämä siksi, että muita joustoja ei ole käytettävissä. Kapitalismi sopeutuu ja jos mahdollisuuksia ei ole, toimijat poistuvat markkinoilta. Markkinatalous etsii aina joustonsa.
Jouduin Englannissa seuraamaan järjestelmän romahduksen alkamista siellä. Suuri osa kansaakin kääntyi silloista järjestelmää ja ay-liikettä vastaan. Lopullisen iskun ammattiyhdistysliike sai hiilityöläisten lakoista, jotka pimensivät maan ja aiheuttivat verisiä yhteenottoja. Tästä alkoi keynesiläisen talousmallin romahdus maassa. Tapahtuma ja sen taustat on selvitetty erinomaisesti kirjassa Commanding Heights (Jergin, D ja Stanislaw, J 1998) Tästä alkoi nk. thatcherismi eli compassionate capitalism.
Silloin ja monet vuodet sen jälkeen vannottiin Suomessa, että thatcherismiä emme koskaan voi hyväksyä. Samoin lausui brittiläinen historioitsija (Taylor, A.J.P.) sodan jälkeen yksityisestä yrittäjyydestä: Kukaan Euroopassa ei usko amerikkalaiseen elämäntapaan eli yksityiseen yrittäjyyteen --- tai ne, jotka siihen uskovat, ovat yhtä lailla hävinnyt osapuoli ja yhtä lailla vailla tulevaisuutta kuin jakobitit Englannissa vuoden 1688 jälkeen. Voi siis todeta, että vain ylpeys voi käydä tietämättömyyden edellä.
Ay-liikkeen ongelma on se, että sillä ei ole vastuuta. Sen vastuu toteutuu yritysten ja yhteiskunnan kautta. Yrityksissä se näkyy kilpailuun sopeutumisprosessin tai markkinoilta poistumisien kautta. Tulevan kehityksen vastuusta ei voi vapautua piiloutumalla devalvaatioiden taakse. Ei edes hallituksen taakse. Lisää palkkaa, lisää vapaa-aikaa ja lisää muita etuja johtavat vääjäämättä tuhoon ja suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja elinkeinoelämän alas ajoon. Mikä tulee olemaan ay-liikkeen funktio yhteiskunnassa? Senkin on pakko muuttua.
6.0 Mikä on tulevaisuus
Miten Suomi sopeutuu globalisaation? Sitä ei varmaan kukaan tiedä. Vain sopeutumisen maksajat tiedetään. Tärkeää kuitenkin olisi se, että uhkat otettaisiin vakavasti ja vaihtoehtoja ryhdyttäisiin suunnitelmallisesti tutkimaan. Tutkimuksen suunnat on määriteltävä tarkoin. Nykyisen työtätekevien sukupolvien on saatava mahdollisuus omaehtoiseen varautumiseen tulevaisuuden haasteisiin. Varautuminen voi tapahtua vain vaurastumalla ja vaihtamalla holhous vastuunottoon. Suomalainen paradoksi on, että tietoyhteiskunnassa ei luoteta yksilön tekevän rationaalisia päätöksiä. On myös oltava selvää, että yhteiskunnalla ei ole oikeutta vastikkeettomaan kulujen perintään. Yhteiskunta ei salli yrityksiltä tai kansalaisilta oikeutta periä vastikkeettomia maksuja, joten sillä itselläänkään ei voi olla oikeutta siihen. Yhteiskunnan luotettavuus hyvinvoinnin ainoana takaajana on tullut vakavasti kyseenalaiseksi.
Mikäli hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteet halutaan säilyttää, on tehtävä selkeä ero holhoamisen ja peruspalveluiden välillä. Hyvinvointiyhteiskunta perustuu ideologialle, jonka mukaan yhteiskunta pitää huolta kansalaisistaan kehdosta hautaan. Tämä englantilainen From Craddle to Grave – ideologia epäonnistui Isossa Britanniassakin pahasti. Ihmisten holhoamisen ja valvonnan kustannukset olivat myös yksi osasyy Neuvostoliiton hajoamiseen. Ihmisille on pakko antaa mahdollisuus johtaa omaa elämäänsä ja ottaa myös vastuu siitä. Vain kriiseissä yhteiskunnan on tultava avuksi.
Tulevaisuus on ristiriitoja täynnä. Poliitikot eivät näköjään huomaa ristiriitojen olemassaoloa. Toisaalta vaaditaan kulutuksen kasvua, jotta syntyisi lisää työpaikkoja ja valtiolle verotuloja. Yhtäältä puolestaan todetaan, että kulutus kuluttaa luonnonvaroja ja lisää kasvihuonepäästöjä. Alkoholia pitäisi myydä mahdollisimman paljon, mutta sitä pitäisi juoda mahdollisimman vähän. Tämä muistuttaa korppia tervatulla laudalla. Jos ei ole nokka kiinni, niin sitten pyrstö. Hyvinvoinnin ylläpito edellyttää kulutusta, joka puolestaan pitkällä tähtäimellä vähentää hyvinvointia. Mikä on se kaava, jolla tämä yhtälö ratkaistaan? Byrokratian kulujen vähentäminen on merkittävä osa tätä ratkaisua.
Yksi asia on kuitenkin varma. Myöskään globalisaatio ei ole lopullinen tila vaan osa muutosta. Bionomiassa voimakkaampi syö heikomman kuten luonnon evoluutiossakin. Bionomiassa vain on sellainen ero, että voimakkaat eivät ole paikkasidonnaisia, vaan ne ovat hyvin mukautuvia ja likvidejä (de Geus A. 1997. The Living Company, Boston MA). Niillä on sellainen erikoinen ominaisuus, että kun ne vähentävät hyvinvointia jollain alueella, niin ne väistämättä lisäävät sitä toisella alueella. Tämä on bionominen prosessi, jolla hyvinvointia siirretään ja tasataan globaalisti. Yritysten siirtyminen uusille alueille lisää näiden alueiden hyvinvointia ja sen myötä kysyntää.
Evoluutio on valmistanut ihmistä kohtaamaan ja arvioimaan tulevaisuutta. Nykyisin ei ole olemassa vain yhtä tulevaisuutta vaan useita tulevaisuuksia (Kamppinen, M., Kuusi, O., Söderlund, K. Tulevaisuudentutkimus 2002, Helsinki). Ihmisellä on mahdollisuus valita ja vaikuttaa. Valinta edellyttää oikein kohdistettua ja oikeiden asioiden tutkimista ja vaihtoehtoisten skenaarioiden muodostamista mahdollisten tulevaisuuksien suhteen. Nämä skenaariot on esitettävä asiantuntijoille eri aloilta ja valittava optimaalinen skenaario. Valintoihin on sitoutettava yritykset ja valtio. Kummatkaan eivät voi tehdä toisistaan riippumattomia päätöksiä. Maailman talousfoorumit toimivat ja keskustelevat liian kapealla ja lyhyellä perspektiivillä.
Globaalitaloudessa on nähtävissä pitkällä tähtäimellä uudenlainen työnjako. Yritykset pitävät yllä työpaikkoja ja tuotantoa sekä keräävät varoja mahdollistamaan hyvinvointia. Tämä vaikuttaisi pysyvältä. Sen sijaan kysymys siitä, ovatko nykyiset valtiot ja nykyinen demokraattinen malli oikeita jakamaan hyvinvointia, ei ole lainkaan varmaa. Voidaanko kaikki nykyiset yhteiskunnan tarjoamat palvelut yksityistää? Se on enemmän kuin todennäköistä, mutta voidaan myös kysyä, onko se järkevää ja tarkoituksenmukaista.
Suomi saattaa säilyä kilpailukykyisenä hyvinvointiyhteiskuntana, mutta vain luopumalla holhouksesta. Holhoukseen ei tulevaisuudessa edes riitä työvoimaa. Ihmisille on annettava suurempi vastuu itsestään. Yhteiskunta on tulevaisuudessa oltava enemmän vakuutus kuin holhooja. Myös yritysten on saatava enemmän itsenäistä päätösvaltaa. Demokratia on muututtava reaaliaikaisen vuorovaikutuksen suuntaan ja pois nykyisestä hitaasta ja jäykästä valintaprosessista. Käytännössä tämä tarkoitta sitä, että pienen maan johtaminen lähenee yritysjohtamisen periaatteita. Nämä ovat pitkän aikavälin skenaariot. Niihin pitää alkaa varautua nyt eikä huomenna!
Esko Passila
TkT, PhD